Tässä siis vain osa, jota tätä rustaillessa tuli mieleeni. Halusin kertoa osia omasta tarinastani. Mieltäni kirpaisee aina, kun jotkut ihmiset hymyssä suin muistelevat peruskouluaikoja ja niitä huolettomia päiviä. Omat päiväni tuolloin eivät olleet huolettomia, päinvastoin, täynnä murheita, ahdistusta, itkua, pelkoa. Oli toki hyviäkin päiviä, jolloin tuntui että ehkä tämä tästä, mutta aina joku muistutti, että olin iljettävä, ruma, kamala ja vastenmielinen.

Välillä aina nämä muistot tulvivat mieleeni, eteenkin kun päätyy lukemaan artikkeleita koulukiusaamisesta. Ne muistot tulvivat mieleen. Stressaan myös tulevaa luokkakokousta, jota ei ole vielä lyöty lukkoon. Toisaalta osa minusta tahtoisi mennä paikan päälle ja näyttää, että olen elossa, minulla on elämä, taannoiset vastoinkäymiset eivät ole saaneet elämäni janoa sammumaan tai minua lannistumaan, vaikka ajoittain kamppailen masennuksen kourissa. Osa minusta taas ei haluaisi kohdata niitä ihmisiä kasvotusten, muistella niitä aikoja, tai muuta.
En tiedä. Sen näkee sitten.